Bevar Christiania!

Poikkesin tämän kesän road tripilläni Kööpenhaminassa ja Christianiassa. Vapaavaltio Christiania, jossa osa Tanskan laeista ei päde, oli juuri avautunut pitkään kestäneen blokkauksen jälkeen. Tanskan valtio EU:n painostuksen saattelemana on halunnut sulkea alueen ja häätää sen asukkaat. Vastaiskuna Christianialaiset päättivät sulkea normaalisti kaikille avoimen alueensa rajat mielenosoitusten yhteydessä.

Olen erittäin pettynyt Tanskan suunnan muutokseen Christianian suhteen, sillä Christiania on mielestäni ihanteellinen kaupunkiasumisen muoto. Mennessäni alueelle ensimmäisenä vastaan tunki rehottava kasvillisuus, lukemattomat graffitit ja jazz. Pian löysin itseni rap-konsertista ja myöhemmin pääsin tanssahtelemaan ruotsalaisen reggaen tahtiin. Juttelin asukkaiden kanssa ja nautin ympäriinsä vilistävien koirien vapaudesta. Jokaisessa talossa on jotakin uniikkia ja mielenkiintoista. Jos seinään ei ole maalattu kukkia, pihalla on valtavasti kukkia tai jos mitä erikoisemmat polkupyörät eivät vangitse katsetta, sen saattaa tehdä suuri peltieläin. Koko alue on autoton vähäistä huoltoliikennettä lukuunottamatta. Roska-autotkin ovat huomattavasti piristävämpiä, cleaning is sexy- graffiteineen. En ymmärrä miksi Christiania pitäisi sulkea. Siksikö, että se onnistuu todistamaan, ettei harmaiden miesten johtama yhteiskunta ole ainoa vaihtoehto? Siksikö, että sen epäkaupallinen kulttuuritoiminta uhkaa meille uskoteltua totuutta talouden laeista?

Ghettous, johon useat mielellään vetoavat ei yksinkertaisesti kuvaa Christianiaa. Kaunis luonto, leppoisa tunnelma ja yhteistoiminta, jossa lapset ja koirat pyörivät mukana ovat tunnusomaisinta Christianiaa. Ympärillä on kaiken lisäksi graffitein koristeltu aita, joten vahingossa alueelle ei ajaudu, jos sitä pelkää. Vaikka eivätpä tanskalaiset tunnu pelkäävän. Ihmisiä kulkee alueen halki juoksulenkillä, työmatkalla tai he poikkeavat ostamaan luomuvihanneksia ja nauttimaan kulttuuritarjonnasta. Suora demokratia ja mahdollisuus oikeasti osallistua yhteisön toimintaan innostaa asukkaita kantamaan vastuunsa alueestaan. Kieltämättä mieleen juolahtaa kysymys, miksi emme muuallakin toimisi näin. Ehkä siksi, ettei se vain sovi harmaille miehille.

Christiania muistuttaa kokonaisuudessaan taidegalleriaa graffiteineen, veistoksineen ja mosaiikkeineen.

Miksei tällaisia rauhantaloja voisi olla muuallakin?

Christianian puna-keltaista symbolia löytyy niin liikennemerkeistä, vaatteista kuin rakennuksistakin.

Koiratkin liikkuvat kätevästi autotta.

Mediapettymys

Pari viikkoa media jaksoi seurata Egyptin vallankumousprosessia, jättäen sen sikseen heti Mubarakin astuttua näennäisesti alas. Näiden parin viikon aikana media kuitenkin ehti muokata länsimaalaisten (ja egyptiläisten) käsityksiä sekä ala-arvoisella journalismilla, että tarkoitushakuisella uutisoinnilla. Tahririlta päivitin todellista tilannetta huolestuneille läheisilleni ja tietoa janoaville egyptiläisystävilleni, jotka kotona seurasivat hämmentyneenä uutisointia. Niin mielenosoittajille, kuin useille journalisteillekin oli selvää, että olimme mediafiaskon kynsissä. Moni onkin kysynyt minulta palattuani: ”Mitä siellä oikeasti tapahtui?”. Se mitä itse näin ei tietysti ole koko totuus, mutta ei ainakaan tarkoitushakuinen skandaalitarina.

Egyptissä tilanne olisi ollut median kannalta helppo, ainakin jos verrataan vaikkapa Libyaan tai Syyriaan. Vaikka hostelilla minultakin kyseltiin mahdollisista mediayhteyksistä epäluuloiseen sävyyn ja jouduin välillä vaihtamaan majoitusta, johtuen hotellien ulkomaalaisporttikiellosta, monet vallankumousta kannattavat hostellit edelleen majoittivat ”tiskin alla” ulkomaalaisia, myös toimittajia. Niinpä sain itsekin pidettyä tukikohtani keskustassa.

Aina en päässyt yöksi hostellilleni, sillä vaikka matkaa Tahririlta oli vain pari korttelia, katutaistelut tukkivat tieni muutamana iltana. Silloin vietin yötä Tahririlla monen muun sinne jumiutuneen kanssa. Tapahtumarikkaan keskiviikkopäivän päättyessä olimme ensimmäistä kertaa kaikki jumissa. Taistelut kävivät kuumina ja useat kaverini haavoittuivat puolustaessaan Tahririn muuten rauhallista mielenosoitusta. Moskeijan naisten puolelle mahtui vielä nukkumaan tuoleille ja pöydille katkonaista unta aina jonkun potkiessa päähän tai pikkulasten herätessä huutamaan. Aika ajoin saimme jonkun propagandistin aiheuttamaan paniikkia perättömillä huuteluillaan. Milloin kuulimme, että aukiota vahtiva armeija oli poistunut ja jättänyt meidät hallituksen armoille, milloin kuulimme puolustuksen pettäneen ja Mubarakin joukkojen tunkeutuneen Tahrirille. Ikkunattomasta moskeijasta tehdyt ulkoiluretket kuitenkin selvittivät tilanteen nopeasti ja rauha laskeutui maahan. En tosin muista minään yönä yhtä paljon miettineeni kuolemaa ja kansanmurhia. Katselin ympärilläni lojuvia nuoria äitejä lapsikatraineen. Mietin heidän ajatuksiaan ja rohkeuttaan. Mietin läheisteni pyyntöjä tulla ”kotiin” median lietsoessa pelkoa ja kaaosmielikuvaa. Useimmat toimittajat olivat jo palanneet kiltisti ulkonaliikkumiskiellon alkaessa hotelleilleen. Yhä uudestaan olin kuitenkin varma, että ratkaisuni osallistua vallankumoukseen oli ollut oikea, eikä väkivallan uhka ollut riittävän suuri pelätäkseni.

Olin myös vihainen. Olin käynyt aiemmin illalla puhelinkeskustelun Suomeen ja antanut MTV3:lle haastattelun. He kuitenkin päättivät olla käyttämättä haastatteluani, sillä en suostunut ilmaiseksi antamaan heille yksinoikeutta haastatteluuni. Vaadin siis oikeutta saada antaa haastatteluja myös muulle medialle, sillä minua ei kiinnosta tehdä mediabisnestä vaan olisin halunnut saada informaation kulkemaan. Hieman mietittyäni sitten kuitenkin suostuin, sillä halusin varmistaa edes yhden kanavan kertovan jotakin järkevää. Toimittajalla oli jo ilmeisesti kuitenkin mennyt herne nenään, eikä juttua sitten julkaistu saati minuun oltu yhteydessä. Myöhemmin YLE otti minuun yhteyttä ja annoin heille parikin haastattelua. Minulta ei kuitenkaan kysytty mitään sellaista, mitä olisin halunnut sanoa eli missä olisi voinut olla pienikin riski poliittiseen epäkorrektiuteen.

Expressen haastatteli minua, mutta en koskaan nähnyt juttua, luotan sen kuitenkin olleen kohtuullinen ja sitä kautta sain yhteydenottoja myös muulta ruotsalaismedialta. Al Jazeera teki aktivistiryhmästämme dokumentin. Tapasin päivittäin sekä paikallisia, että kansainvälisiä toimittajia ja kuvaajia. Kansainvälinen porukka oli toki hyvin monen kirjavaa. Oli sellaisia, jotka viettivät aikaa egyptiläisten keskellä ja oli heitä, joilla ei ollut mitään hajua tapahtumien kulusta, vaikka he olivat fyysisesti niiden ytimessä. Oli niitä, jotka pilasivat oman työnsä ja vaaransivat oman turvallisuutensa paikallisia kunniottamattomalla ja piittaamattomalla asenteellaan. Eniten kuitenkin tuntui olevan niitä, jotka olivat päättäneet miellyttää yleisöään keskittyen väkivaltaisuuksiin. Minultakin pyydettiin amerikkalaismedialle kuvia – mahdollisimman pahoja. Kieltäydyin vääristelemästä todellisuutta, joka mielestäni oli suurimmaksi osaksi rauhallinen. Miljoona iskulauseita huutelevaa egyptiläistä Tahririlla sulassa sovussa oli tietenkin medialle liian laimeaa uutisoitavaa sellaisenaan. Suurlähetystöjen evakuoinnit ja vankikarkurit veivät kaiken huomion.

Mitä sitten olisin toivonut uutisiin? Iskulause-käännöksiä. Egyptin vallitsevien olojen analysointia. Kansannousuun johtaneen politiikan syvällisempää analysointia. Realistista tapahtumaseurantaa. Uutisia siitä, mitä suurin osa kansasta ja mielenosoittajista koki. Propagandakriittisyyttä. Arabimaailman tilanne on monimutkainen, mutta sen ei pitäisi oikeuttaa toimittajaa yksioikoisten johtopäätösten tekemiseen. Itse olen ainakin menettänyt lopunkin luottamukseni median toimintaan ja uutisten luotettavuuteen. Koen median myös vaikeuttaneen vallankumouksen eteenpäin vientiä ja todellisen informaation saamista turvallisuuskysymyksissä.

Arvostan silti edelleen sotatoimittajia ja muita henkensä kaupalla pitkää päivää painavien, omasta mukavuudestaan tinkivien ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevien toimittajien työtä. Koen olevani etuoikeutettu saatuani tavata kansainvälisesti toimivia, maineikkaita toimittajia, joiden intohimo näkyy ja kuuluu. Ihmisiä, jotka laittavat itsensä likoon ja joiden elämänkokemus ja ennakkoluulottomuus on aivan omaa luokkaansa, uskomattomista tarinoista puhumattakaan. Tällaiset toimittajat ovat kuitenkin harvassa ja heidänkin työskentelyään vaikeuttavat markkinavoimien säännöt.

Kristityt ja muslimit toimivat Tahririlla sulassa sovussa.

Mielenosoitus sujui rauhallisesti mm. Mubarak lentokoneeseen – laululeikin voimin!

Tein itsekin muutamana päivänä Uudelle Suomelle Twitter-päivityksiä ja pidin heitä ajantasalla Kairon ruohonjuuritason tunnelmista ja tapahtumista. Päivitykseni löytyvät edelleen Twitteristä. Saksaa taitavat voivat lukea kokemuksistani myös täältä.

Raskaan päivän jälkeen – alkupaloja vallankumouksesta

Vastoin aikeitani en saanut postattua Kairosta. Aluksi internet oli poikki, sitten hallitus sulki jopa puhelinverkon ja sen jälkeen olin yksinkertaisesti niin poikki, ettei ajatus enää jaksanut tavoittaa blogia silloin harvoin, kun tietokoneelle ehdin.

Mielenosoitukset alkoivat varsinaisesti 28.2. Mubarakin tarjoilemalla kyynelkaasusuihkulla. Raskaan päivän päätteeksi kirjoitin tunnelmista näin:

Koko Egypti on eilisestä asti ollut ilman internetiä ja tästä aamusta kaikki puhelinoperaattorit ovat olleet poissa toiminnasta. Emme siis ole saaneet yhteyttä sen enempää ulkomaailmaan kuin toisiimme paikan päällä. Metro on ollut kokonaan kiinni ja mikrobussiliikenne mitä ilmeisimmin olematonta. Ihmiset ovat kävelleet jopa kolmen tunnin matkoja keskustaan ja lyöttäytyneet yhteen milloin kenenkin kanssa. Mielenosoitus on koko päivän vellonnut ydinkeskustassa ja sen reunamilla spontaanisti edestakaisin.

Aamun latautuneen odottava tunnelma alkoi purkautua heti perjantain rukoushetken päättyessä. Turvallisuusjoukout aloittivat kyynelkaasunäytöksensä lähes välittömästi ja nyt, 15 tuntia myöhemmin, kuulen yhä jatkuvan ammusten äänen. Kyynelkaasua oli käytetty jo toissapäivän mielenosoituksessa, jolloin se oli saanut mielenosoituksen lopulta hajaantumaan. Tänään ihmiset olivat ehkä paremmin varautuneita ja päättäneet sitkeästi kärsiä. Ja kärsimystä riitti. Käytännössä koko päivän mielenosoituksen hallitsevin tekijä oli kyynelkaasu. Sipulia, etikkaa ja coca-colaa pyydettiin ja tarjottiin. Toiset näyttivät kestävän kaasua paremmin. Itselläni oli suuria vaikeuksia. Alun kitkerän makuisten maistiaisten jälkeen sain käsiini cola-juoman, jota hengittelin vanhasta sukasta ja sittemmin hupparistani. Jouduimme varsinaisten mielenosoitusten ulkopuolelle ja seurasimme hallituksen vapauttamien vankien ja aggressiivisten egyptiläisten välistä kivien ja polttopullojen heittelyä sekä autonrenkaiden polttelua. Kuitenkin heti alkoi tulla selväksi, että ulkomaalainen tyttö on enemmän kuin tervetullut riveihin. Kyynelkaasu myös osaltaan sai ihmisten keskinäisen auttamisen huippuunsa ja mikä tahansa helpotus nenäliinoista sipulihenkosiin sai raavaatkin miehet kyynelehtimään vuolaasti.

Kyynelkaasutuntemuksiin pääsin käsiksi oikein kunnolla ehkä kolmen aikoihin. Talaat Harbin päämielenosoituksen ollessa jumissa, päätimme lähteä hengähtämään, mutta jouduimmekin pahimman pommituksen keskelle. Sivukujien kompleksiin tulvi vuoron perään eri suunnilta myrkkyä ja juuri kun sain jossakin verstaassa vietetyn lepohetken ja sanomalehdellä löyhyttelyn jälkeen jalat alleni ja näköni takaisin, meitä kaasutettiin kaikista suunnista yhtaikaa. Tässä vaiheessa oli onneksi mahdollista päästä juuri tyhjennetylle Talaat harbille turvallisuusjoukkojen ohi, joten pääsin seiniin nojailun ja talutusavun ansiosta hengittämään happea ja makoilemaan hetkeksi hostelliini. Hostellin edessä myös poliisipoika oli menettänyt tajuntansa samaisesta syystä ja oli kantokunnossa. Hostellilla keräsin kuitenkin pian punasilmäisen porukan ja entistä tyylikkäämmin, tällä kertaa yöpaitarättiin sonnustauneena suuntasimme kadulle.

Keskusta vietti rauhallisempaa hetkeä, pakenimme sinne tänne kaasuammuksia karkuun. Aiempi takaiskuni aiheutti sen, että pienikin katku sai koko naaman kirvelemään ja näkemisen mahdottomaksi. Myös jatkuva kosketus sipulin ja kokiksen kanssa kihelmöi iholla. Ensimmäisen kerran jouduin myös pelottavaan tilanteeseen. Nimittäin kivenheittäjien ja turvallisuusjoukkojen väliin, josta juoksin monen muun tavoin sivukadulle. Tulipalon ja rikottujen lasien koristama katu vaihtui Talaat Harbin lopultakin ”rauhallisempaan” meininkiin. Parvekkeilta pidettiin jo puheita ja ilmassa oli ajoittain jopa voitonriemua, joka huipentui ensimmäisen armeijayksikön ilmaantumiseen paikalle. Armeija on jo puolellamme, mutta turvallisuusjoukot pitävät vielä Mubarakia paikoillaan. Kansallislaulujen ja iskulauseiden säestämänä ihmiset pyrkivät hengittämään syvään. Kazaz-ravintolan pojat toivat tarjolle myös ilmaisia falafelleipiä, jotka useimmille maistuivatkin, sillä niin kaupat, kioskit kuin ravintolatkin ovat kaikki kiinni. Muutama uskalikko on rauhallisimpina hetkinä myynyt oven raosta kokista. Vettä saa onneksi katujen vesipisteistä, sekä asukkaiden, ovimiesten yms. huolehtimista kadulle tuoduista vesipulloista, joita myös heitellään mielenosoittajille ikkunoista.

Ennen pimeän tuloa olin jo suuntaamassa hostellille, mutta reitti oli tehokkaasti blokattu, joten ei auttanut kuin jatkaa itkuista taistelua. Tässä vaiheesa olinkin itse kohtalaisessa kunnossa ja jaoin vaihteeksi muille kokista ja vettä. Myös rukoushetki, joka sai ihmiset järjestäytymään paikoilleen riveihin, tarjosi hengähdystauon kyynelkaasusta.

Lopulta pääsimme koko päivän kärttämällemme Tahririn pääaukiolle, jossa palavien poliisiautojen katveessa juhlittiin mm. kiipeilemällä armeijan panssarivaunujen ja poliisin miehistönkuljetuskuorma-autojen päälle. Kyynelkaasua pommitettiin kuitenkin aivan jatkuvalla syötöllä säntäilimme hengittämään sivukaduille tuulen pyöriessä milloin hallituksen, milloin opposition eduksi.

Sitkuttelin Tahririn tuntumassa myöhään iltaan. Meininki oli toiveikkaan rauhanomainen. Pahimpia kyynelkaasuhyökkäyksiä seurasi aina joukkopako sivukaduille. Myös Tahririlla muutamia makuulleen joutuneita elvytettiin ystävien ja tuntemattomien toimesta. Itsekin olin kauan aikaa sitten kadottanut kaikki kaverini ja hortoilin loppuillan omillani lyöttäytyen milloin kenenkin seuraan. Vähitellen naiset alkoivat kadota joukosta kuten myös ulkomaalaiset. Yhä useammat alkoivat hamuta käsiinsä kiviä, keppejä ja mitä tahansa kättä pidempää. Itse päätin suunnata hostellille, sillä en enää ollut kovin luottavainen fysiikkani kestävyyteen. Päivän kyynelkaasuannos verotti voimia ja tarkkaavaisuutta. Viime metreillä kuitenkin huomasin yhtäkkiä keränneeni ympärilleni mieslauman, joka odotti minulta vallankumouspuhetta. Yleisön oli kuitenkin tyytyminen muutamaan iskulauseeseen, kun suuntasin hiljaisia katuja palavien autonraatojen ohi Talaat Harbille ja nukkumaan.

Nukkumisen sijaan huomasin pian olevani matkalla hostellin porukan kanssa matkalla Tahrirille. Palavien autojen ja Mubarakin puolueen päämajan katku kirveli kyynelkaasun rasittamia keuhkoja. Onnellisina tarkastelimme keskustan tuhoja ja vaelsimme ensimmäistä kertaa hiljaisia katuja, joilla kukaan ei tuijottanut ja joilla vapaus tuoksui savulta.

Fyysisestä kirvelystä ja kivusta huolimatta päivän anti oli todellakin tänne matkustamisen väärti. En ole hetkeäkään katunut äkkilähtöäni. Kun katson lippuja kantavia, taputtavia, nyrkkiä heiluttavia ja hädissään juoksevia egyptiläisiä, toivo inhimillisemmästä tulevaisuudesta herää. Niin hallituksen vaihtumisen, kuin ihmisten keskinäisen kanssakäymisenkin suhteen. Missään en ole kokenut sellaista pyyteetöntä auttamista, kunnioitusta ja rehellistä avun pyytämistä kuin tänään. Värillä, kansallisuudella tai tyylillä ei ole mitään väliä. Toiset kulkevat ylpeinä uimalasit päässään, toisille riittää käsi suulla. Paikalla ovat etenkin koulutetut ihmiset, nuoret ja vanhat, mutta myös vähemmän valveutuneet kansalaiset. Kaikki. Koko Egypti. Vallankumous on ovella.

Varustauduimme rauhankukilla. Melinda ja Amir aamun odottavissa tunnelmissa.

Coca-Cola, vesi ja nenäliinat kuuluivat mielenosoittajien varustukseen.

Mielenosoitus pyrki pysyttelemään Talat Harb -aukion tuntumassa

Osa mielenosoittajista puolustautui polttopulloin ja kivin Mubarakin vapauttamia vankeja vastaan.

Elämäni ensimmäinen Coca-Cola -ostos. Uskaliaimmat pitivät vielä kahviloita auki iltapäivällä.

Hengähdystauko vartiokopin päällä.

Mielenosoitus saavutti myöhään illalla Tahririn.

Vallankumouksen aattona

Rakas maani, Egypti, on vihdoin kyllästynyt Mubarakin 30-vuotiseen diktatuuriin ja noussut barrikadeille. Aamuyöllä saavuin äkkilennolla tyhjään keskustaan ja tänään keskusta on ollut vähäliikenteinen, mutta muuten tavallinen. Odottava tunnelma huokuu kaikkialta. Ihmiset ovat heränneet henkiin ja alkaneet toivoa. Aamiaista nautin vauhkojen kavereitteni seurassa saade viimeisimmän briiffauksen. Hostellin respassa sain jo yöllä vinkkejä kyynelkaasun varalle. Loputtoman passiiviset egyptiläiset ovat päättäneet muuttaa maansa.

Alkuillasta kävelin muutaman kaverini kanssa etsimässä mielenosoitusmahdollisuutta tuloksetta. Twitter ja Facebook eivät toimi, puhelinverkon laatu vaihtelee. Nyt mielenosoitukset ovat spontaaneja kokoontumisia. Kaikki puhuvat vallankumouksesta avoimesti. Mellakkapoliisit odottavat kuorma-autoissa ja seisoskelevat kadulla pitämässä ihmiset liikkellä. Oikeustalon edessä pieni hiljainen porukka pitää rapuilla mielenosoitusta poliisien saartamana. Muut odottavat huomista. Huomista, jolloin on luvassa tulta. Toivottavasti ei poliisien taholta. Aatto – kuvaa parhaiten tämän päivän tunnelmaa.

Ensimmäinen pasifisti

Kun luen Egyptin uutisia, luen niitä niin kuin kotimaan uutisia luetaan. Ne koskettavat minua, ne koskettavat ystäviäni ja henkistä kotimaatani. Lukiessani Maikel Nabil Sanadin aseistakieltäytymisestä ja hänen julistautumisestaan mm. ateistiksi, feministiksi ja pro-israelistiksi pysähdyin. Olen kyllä pasifisti, mutta muuten saisin varmasti muhevan ideologisen riidan aikaan Maikelin kanssa. Arvostan häntä kuitenkin todella paljon. Egyptissä uskonnonvapaus ei nimittäin koske egyptiläisiä, ei ainakaan ateisteja. Konservatiivi-islamismin vallatessa alaa Egypti ei myöskään ole feminismin kehto. Kaikkein vähiten hiljattain 1973 vuoden sotavoittoa Israelia vastaan juhlineet, vahvasti antisemitistisessä ilmapiirissä elävät egyptiläiset haluavat kuulla jonkun olevan pro-israelisti. Kaiken tämän Maikel sanoo julkisesti samaan aikaan, kun Egypti polkee räikeästi sanan- ja mielipiteenvapautta. Samaan aikaan kun hän ilmoittaa kieltäytyvänsä asepalveluksesta – ensimmäisenä egyptiläisenä.

Jokainen egyptiläinen nuorimies haluaisi välttyä asepalvelukselta. Sen lisäksi, että palvelus kestää koulutustaustasta riippuen vuodesta kolmeen vuotta, palvelus on sekä fyysisesti että henkisesti raskas. Iltalomia ei juuri tunneta, ruoka, hygienia ja muut käytännön asiat ovat juuri sellaisella tolalla kuten niiden voidaan Egyptin kaltaisessa matalan kehitysasteen maassa olettaa olevan. Puhumattakaan pedagogiikasta – tai ehkä lähinnä sen puutteesta. Vaikka nuorten miesten uho on kaikessa komeudessaan lähempänä naurettavaa kuin pelottavaa, ei militanttihenkeä puutu. Silti jokainen haluaisi omalta kohdaltaan välttää armeijan. Kukaan ei kuitenkaan ole vielä tähän asti yhtä äänekkäästi ja käytännön tasolla puolustanut pasifistista vakaumustaan.

On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka egyptiläiset ja egyptiläinen media kohtelevat Maikelia. Valitettavasti hallituksen osalta kohtelu tuskin tulee olemaan erityisen mielenkiintoista. Käytännössä Maikel todennäköisesti vangitaan ja passitetaan sen jälkeen armeijaan. Tai vangitaan, vangitaan uudestaan ja passitetaan armeijaan. Tai vangitaan vielä kerran… Seuraavat muutaman vuotta Maikel joka tapauksessa viettänee Egyptin valtion palveluksessa, tavalla tai toisella. Maikel on ilmoittanut, ettei yritä paeta ja viranomaisilla on hänen osoitteensa. Hän on myös luvannut kantaa seuraamukset, joita hän voi vain arvailla. Maikel on varmasti tietoinen, kuten kuka tahansa egyptiläinen, että missään vaiheessa hän tuskin tulee saamaan erityisen inhimillistä kohtelua. Arvostan ertyisen paljon suomalaisia totaalikieltäytyjiä, joista monet kärsivät asiattomasta kohtelusta kuuden kuukauden vankilarangaistuksensa aikana. Maikelin kohdalla kyse ei tule olemaan kuudesta kuukaudesta. Eikä asiaton kohtelu ole poikkeus. Valitettavasti.

Maikelin tapaus on silti inspiroiva ja hänen kaltaisiaan taistelijoita tarvitaan. Jos kukaan ei laita itseään likoon mitään ei tapahdu. Egyptin poliittinen ilmapiiri Mubarakin 30 hallintovuoden jälkeen on tukahdutetun tyytymätön. Kukaan ei uskalla tehdä mitään. Jopa Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuonna, etteivät egyptiläiset uskalla puhua politiikasta. Tämä ei toki pidä paikkaansa, egyptiläiset puhuvat politiikasta. He puhuvat siitä yllättävänkin avoimesti. Ja linja on selkeä. Kaikki haluavat eroon Mubarakista. Kaikki haluavat demokratiaa. Pyysinkin kommentteja egyptiläiseltä aktivistilta, oikeustieteistä valmistuneelta Sarah AlJeohannylta:

”Egyptissä vankien, naisten ja työläisten asema ja oikeudet ovat olleet ensisijainen aihe puhuttaessa ihmisoikeuksista. Pasifistista liikehdintää ei ole oikeastaan ollut. Ensin olisi keskityttävä parantamaan ihmisten perusoikeuksia.”

”Tarvitsemme armeijaa tällaisina jännittyneinä aikoina, enkä usko, että kukaan egyptiläinen kieltäytyisi puolustamasta maataan. Olisin valmis itsekin osallistumaan aseelliseen puolustukseen ja käymään armeijan, jos minut kutsuttaisiin palvelemaan maatani. Olemme kuitenkin rauhallinen maa ja armeijamme on tarkoitettu vain puolustautumiseen mahdolliselta hyökkäyksellä. Käytännössä ainoa vihollisemme voisi olla Israel. Myös ympärillä on levotonta, niin Afrikan sisällissotien kuin Irakin ja Israelin tilanteen myötä. Olemme kuitenkin osallistuneet rauhan rakentamiseen Lähi-Idässä, vaikka se on tehnyt meistä pettureita ja jopa juutalaisten agentteja joidenkin arabimaiden silmissä. Meillä on myös rauhan sopimus Israelin kanssa.”

Vaikka Sarah kehuu Egyptin viimeisimmässä sodassaan osoittamaa menestystä ja strategiaosaamista saa pasifistinen vakaumus häneltä myös ymmärtämystä. ”Monet osallistuvat armeijaan oppimatta tappamaan, kenties näitä tehtäviä voitaisiin suunnata nimenomaan pasifisteille. Vaihtoehtojen luominen asepalvelukselle tai siitä vapauttaminen on kuitenkin hankalaa jännittyneessä tilanteessa, vaikka varmasti jonkinlaisen siviilipalvelusjärjestelmän kehittäminen voisi olla kannatettavaa. Perusoikeuksien puuttuessa en näe kuitenkaan, että pasifismi voisi saada laajempaa kannatusta. Pasifismin toteuttaminen on sekundaarinen oikeus tänä aikana. Keskustelu tämän tapauksen osalta tulee olemaan liian korkealentoista.”

Lyhyeksi aiottu kommentointi venyykin yhä pidemmäksi, kun Sarah intoutuu analysoimaan Egyptin poliittista tilaa. Erityisesti Sarah’a harmittaa kunnollisen oppositiopuolueen puute. ”Hallitus estää sellaisten muodostumisen. Kannattajat joko vangitaan tai byrokratiaa esim. puolueen rekisteröintiin liittyen vaikeutetaan tarkoituksella. Ja niin kuaan kuin meillä ei ole hallituksen ulkopuolisia puolueita, ei meillä ole myöskään demokratiaa, joka olisi edellytys myös pasifistiselle liikehdinnälle.”

Mutta entä Maikel, joka nyt kuitenkin on katsonut oikeudekseen toteuttaa vakaumustaan. Sarah’n mielestä tapaus on hieman häiritsevä. ”Meillä on pian vaalit, joten nyt olisi keskityttävä niihin ja perusasioihin. Tämä on siinä mielessä häiritsevää. Tapaus tulee varmasti saamaan paljon julkisuutta ja uskon median maksimoivan asian. Rinnalle ilmestyy todennäköisesti myös ihmisiä, joilla on ollut ongelmia armeijassa. Toiset taas kyseenalaistanevat Maikelin uskollisuuden maalleen.”

Varsinaista henkilökohtaista mielipidettä pasifistisesta ideologiasta tai asepalveluksesta Sarah ei kuitenkaan halua kertoa. ”Siviilipalvelusvaihtoehdosta voisimme kenties keskustella joskus tulevaisuudesta, se on Egyptissä jo tuttu käsite, sillä naiset suorittavat jo sellaisen mm. jakaen rokotteita lapsille tai osallistuen liikenteen järjestelyyn.”

Olen odottanut Maikelin tapausta jo useammana vuoden, mutta yhtäkkiä en tiedäkään mitä ajatella. Sarah’n kommentit saavat minut mietteliääksi. Toisaalta mietin, eikö oikeus olla tappamatta ole yhtä lailla perusoikeus kuin olla tulematta tapetuksi. Toisaalta joudun tyytymään Sarah’n ajatuksiin perusoikeuksien ja demokratian puutteesta. Kun on nähnyt Kairon slummien todellisuuden, ei kieltämättä yllätä, jos jonkun aseistakieltäytyjän korkealentoinen idealismi hukkuu kurnivien vatsojen meteliin. Seuraan silti edelleen mielenkiinnolla tapausta ja toivon näkeväni lisää Maikelin kaltaisia, rohkeita egyptiläisiä, joille väkivallattomuus on prioriteetti.

Egyptissä perusoikeudet ovat vielä unelma. Nämä kairolaiset roskakuskit saavat elantonsa hyödyntämällä keräämäänsä jätettä.

Lekottelua keskellä kaupunkia

Tehokkuusajattelu on kangistanut meidät kaavoihimme niin, ettemme uskalla edes haaveilla muista kuin tylsistä puistonpenkeistä ja ryhdikkäistä istuimista. Samalla, kun pesemme seinämme harmaiksi, istumme epämukavilla, mutta eittämättä edullisilla ja liikaa rentoutumista ehkäisevillä penkeillämme. Rentoutuminen julkisissa tiloissa ainakaan ilmaiseksi on lähes mahdotonta. Paikoin on menty jopa niin pitkälle, että nurmikoilla köllöttelykin on yritetty kieltää, tosin huonolla menestyksellä. Useissa maissa poliisi on pian herättelemässä myös puistonpenkille kellistynyttä ohikulkijaa. Itävalta, nurmikkorajoituksistaan huolimatta, on sen sijaan kunnostautunut vaihtoehtoisine istuimineen. Wienin keskustan Museokorttelin sisäpihoilla voi joka kesä retkottaa vapaasti näissä pirteän värisissä vekottimissa. Istuinten kova pintamateriaali kestää ulkokäyttöä, mutta muotoilu takaa mukavuuden. Vapaata paikkaa onkin aurinkoisena päivänä vaikea löytää.

Pikkukaupunkihenkeä huokuva opiskelijakaupunki Graz puolestaan on mennyt astetta pidemmälle. Keskusaukiolta löytyy suuria kosteutta kestäviä tyynyjä ja jopa kirjahyllyjä! Vaikka ohessa toki myydään juomia, voi kuka tahansa vapaasti hyödyntää rentouttavia säkkejä lainakirjan kera.  Reunoilla on jopa karvamattoja, joilla mm. koirat nauttivat olostaan piehtaroimalla.

Graffiteja Baselista

Tässä lisää taidekuvia. Näistä Baselin maalauksista osa laillisia. Poliisivaltio Sveitsissäkin siis vielä jotain järkeä tässä hommassa.

Critical Mass – päivä katujen kuninkaana

Eilen osallistuin Wienin kuukausittaiseen Critical Mass-mielenosoitukseen. Kyseessä on Suomessakin järjestettävä maailmanlaajuinen kriittinen pyöräretki, jonka tarkoitus on kiinnittää huomiota pyöräilijöiden huonoon asemaan kaupunkiliikenteessä. Pääkatuja rullaava pyörämassa eteni spontaanisti kärjen valitsemaan suuntaan keskustan tuntumassa. Poliisi piti huolen, että hermostuneetkaan tööttäilijät eivät päässeet autoineen sotkemaan pyöräilyelämystä, joka liikkui punaisista valoista välittämättä leveillä ja esteettömillä autoväylillä. Meininki oli ylipäätään hyvä ja matkaa taitettiin tuttuja bongaten ja viimeisimmät kuulumiset vaihtaen. Itselläni oli alla taas kaupunkipyörä, joka tällä kertaa oli erinomainen kolmivaihteinen menopeli.

Critical mass on yksi suosikkikampanjoitani. Varsinkin, kun kerran kokeilee pyöräilyä autoreitillä, huomaa miten mutkikkaaksi pyöräily pyöräkaistoilla on tehty. Sinne tänne puikkelehtivat kaistat, lukuisat liikennevalot, koukkailevat alikulut, arvaamattomat jalankulkijat ja terävät kadunreunukset hidastavat matkantekoa kummasti. Critical mass myös näyttää havainnollisesti kuinka paljon vähemmän tilaa pyöräilijät vievät. Myös liikenteen joustavuus ja hiljaisuus ovat ilmeisiä. Suomessa Kriittinen pyöräretki on hieman maltillisempi. Tavoitteena on pyöräkaistaverkoston kehittäminen ja sen epäkohtien näyttäminen, ei niinkään katujen vapauttaminen. Jälkimmänenkään ei ole täyttä utopiaa, mutta positiivisista esimerkeistä lisää toisella kertaa.

Helsingissäkään ei silti tarvitsee täyteen epätoivoon vaipua. Laitoin Helsingin kaupungin rakennusvirastolle taannoin palautetta sen pyörä- ja kävelyteiden suunnittelusta. Varoittavana esimerkkinä oli Hakamäentien hiljattain valmistunut jättiremontti, jonka kevyenliikenteen väylät ovat kaikkien aikojen fiasko. Sain palautteeseeni vastauksen! Ja se oli hyvin lupaava:

Hei Ulla,
Näkemyksesi Hakamäentien pyörätiejärjestelyistä osuvat täysin oikeaan. Pyörätie tekee käsittämättömiä mutkia ja muodostaa ikäviä nousuja. Olen myös kritisoinut ko. järjestelyjä turvallisuusnäkökulmasta, sillä näkemät ennen alikulkuja ovat aika kehnot. Hakamäentie on valtion tie, jonka suunnittelusta vastasi tiehallinto (nykyinen liikennevirasto). Kaupungilta oli tosin omia suunnittelijoita mukana hankkeessa. Pahinta tässä kaikessa on, ettei meidän suunnittelijamme ole tiedostaneet pyörätieratkaisussa mitään ongelmaa, ennen kuin vasta hiljattain, kun asiaa on puitu meillä sisäisesti. Tulemme kaikin keinoin ottamaan pyöräilijät paremmin huomioon jatkossa ja toivon, että vastaavia kömmähdyksiä ei enää tapahdu.

Asiaa valitellen,

Marek Salermo
Kävelyn ja pyöräilyn suunnittelu
Kaupunkisuunnitteluvirasto

Paljain jaloin…

Olen viimeaikoina siirtynyt enenevässä määrin paljain jaloin tassutteluun. Viime syksynä puskin koiran kanssa aamu-ulkoilulle ilman jalkineita vielä lokakuussa, nautiskellen vettä tirisevistä sammalista ja auringossa kylpevistä karheista kallioista.  Latviassa kokeilin paljain jaloin jopa juoksulenkkiä rannalla, ja alkumetrien jälkeen askel tuntui kevyen rullaavalta eikä iskunvaimentimien puute aiheuttanut ongelmia edes jälkikäteen.

Vaikka Suomessa onneksi vielä vallitsee vahva sukkakulttuuri, käytämme ainakin julkisissa tiloissa lähes aina kenkiä. Emme osaa enää liikkua omilla jaloillamme. Esim. tanssitunti paljain jaloin on monelle jo liian eksoottinen kokemus. Pelkäämme likaa ja bakteereja niin paljon, että unohdamme mikä on jaloillemme luonnollista. Väitämme, että jalkamme kipeytyvät paljain jaloin liikkuessa, eikä mieleemme juolahda, että jotain on pahasti pielessä. Pahimmassa tapauksessa iskemme jalkamme koviin korkokenkiin vedoten ryhdin paranemiseen ja ties mihin, vaikka todellisuudessa voimme halutessamme saavuttaa täysin samat asiat vain ottamalla korsetin tukilihakset käyttöön.

Viettäessäni kesää Wienissä olen läpsytellyt avojaloin enemmän myös kadulla. Lämpiminä iltoina kuuma asfaltti tuntuu yllättävän ystävälliseltä ja pehmeältä iholla. Tasaisen harmauden sijaan olen alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota lämpötiloihin ja materiaaleihin. Esimerkiksi metroasemilla on hauskoja raidallisia ja pallollisia laattoja, jotka ovat mukavaa jalkahierontaa. Kaikista hauskinta on kävellä lehmusten alla, helmimäisten marjojen päällä. Toki kaupungissa on syytä myös katsoa eteensä ja hieman miettiä missä ja milloin liikkuu.

Yllätyksekseni olen huomannut, että varsinkin täällä, missä jokaisella ei ole omaa kesämökkiä paljasjalkaiseen tepasteluun, toimiini kiinnitetään erityistä huomiota. Viimeksi kun olin ulkoiluttamassa varpaitani, muuan vanhempi pariskunta pysähtyi hämmentyneenä kyselemään, että eikö minulla ole kenkiä. Huojennuttuaan tiedosta, että käyskentelyni kengättä on täysin vapaaehtoista ei taloudellinen pakko, jatkoimme keskustelua paljain jaloin liikuskelusta. Lähtiessäni metrosta vilkutimme iloisesti toisillemme. Paljain jaloin liikuskelu on todistetusti siis sekä sosiaalisuutta että onnellisuutta lisäävää toimintaa. Suosittelen!

Kaappi keskellä kaupunkia

Wien alkaa silmissäni liittyä yhä enemmän Itä-Eurooppaan. Se lähentelee progressiivisuudessaan nimittäin huomattavasti enemmän Vilnan tai Ljubljanan kaltaisia boheemeja luovantoiminnankeskittymiä, kuin kankean romanttista Pariisia tai Tukholmaa. Wien elää asukkaistaan, jotka suuntaavat ulos kodeistaan, nauttivat pimenevistä elokuun illoista lukuisissa kahviloissa ja suunnittelevat mahtavia kierrätysideoitaan. Eivätkä pelkästään suunnittele! Eilen törmäsin kadulla tähän härveliin:

Se on kirjakaappi! Näitä säänkestäviä kirjanvaihtopisteitä on Wienissä yhteensä neljä. Vietin kaapin läheisyydessä vain tovin, mutta sinä aikana kirjoja ehti käydä tuomassa ja viemässä jo parikymmentä ihmistä. Kaapeista huolehtivat käyttäjien lisäksi vapaaehtoiset. Tyylikkäiden designkaappien lisäksi projektilla on tyylikkäät, mutta saksan kieliset nettisivut osoitteessa http://www.offener-buecherschrank.at/

Vaikka suomalainen kierrätys ei olekaan aivan yhtä innovatiivista, ei epätoivoon kannata vaipua. Ainakin pääkaupunkiseudun kirjastot huolehtivat asiakkaidensa kirjojen kierrätyksestä tarjoamalla vaihtohyllyn, johon jokainen voi tuoda kirjoja tai viedä niitä mukanaan ilmaiseksi. Mikäli sinun kirjastossasi ei vielä tällaista ole, ota toki yhteys kirjastonhoitajaan; hyllyn järjestäminen ei liene kovin pitkällinen prosessi.